Idea on vain teoreettinen toimintasuunnitelma, positiivinen päätös sen sijaan on kelpoiseksi osoitettu toimintasuunnitelma. Stereotyyppi on sen kelvollisuutta osoittamatta hyväksytty toimintasuunnitelma. Ainekset, joista omakohtainen uskonnonfilosofia rakennetaan, ovat peräisin sekä yksilön sisäisestä että yksilön ympäristöstään saamasta kokemuksesta. Sosiaalisesta asemasta, taloudellisista olosuhteista, opiskelumahdollisuuksista, moraalisista mieltymyksistä, instituutioiden vaikutuksista, poliittisista kehityskuluista, rodullisista taipumuksista sekä kyseisen ihmisen ajalle ja olinpaikalle ominaisista uskonnollisista opetuksista tulee kaikista tekijöitä, jotka vaikuttavat omakohtaisen uskonnonfilosofian muovautumiseen. Syntymässä saatu luonteenlaatu ja älyllinen suuntautuminen määräävät nekin merkittävällä tavalla siitä, millaiseksi uskonnollinen maailmankatsomus muodostuu. Ammatti, avioliitto ja sukulaiset vaikuttavat kaikki ihmisen omakohtaisten elämännormien kehittymiseen.
Uskontofilosofia kehittyy ideoiden peruskasvusta ynnä kokeilevasta elämäntavasta, sillä molempia muokkaa alttius jäljitellä kaltaisiaan. Filosofisten päätelmien vankkuus riippuu terävästä, rehellisestä ja erittelevästä ajattelusta sekä herkästä merkitysten tajuamisesta ja arviointikyvyn tarkkuudesta. Moraaliset pelkurit eivät koskaan saavuta korkeita filosofisen ajattelun tasoja. Tunkeutuminen uusille kokemustasoille ja älyllisen elämänpiirin tuntemattomien alueiden tutkimisen yrittäminen kysyvät rohkeutta.
Ennen pitkää ilmaantuu uusia arvojen järjestelmiä, ylletään periaatteiden ja normien uusiin formulointeihin, tavat ja ihanteet muovautuvat uuteen uskoon, saavutetaan jokin idea persoonallisesta Jumalasta, minkä jälkeen seuraa käsitysten laajeneminen siitä, miten siihen suhteudutaan.
Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen elämänfilosofian välinen suuri ero on niiden tunnustamien arvojen luonteessa ja tasossa sekä lojaalisuudentunteiden kohteessa. Uskontofilosofian kehityksessä on neljä vaihtoehtoa: Tällaisesta kokemuksesta saattaa tulla pelkästään mukautuvaa, jolloin se tyytyy alistumaan perinteen ja auktoriteetin valtaan. Tai se saattaa tyytyä vähäisiin saavutuksiin, jotka juuri ja juuri riittävät tekemään jokapäiväisestä elämästä tasapainoisen, ja sen vuoksi se jo varhaisessa vaiheessa pysähtyy tälle jälkijättöiselle tasolle. Tällaiset kuolevaiset uskovat asioiden hoituvan itsestään. Kolmas ryhmä edistyy loogisen älyllisyyden tasolle, mutta juuttuu sinne siksi, että se on oman kulttuuripiirinsä orja. On tosiaan säälittävää nähdä kulttuuriorjuuden pitävän älyn jättiläisiä näin tiukasti säälimättömässä otteessaan. On yhtä paljon sääliä herättävää seurata niitä, jotka vaihtavat kulttuuriorjuutensa jonkin tieteen materialistisiin kahleisiin—tieteen, jota virheellisesti sellaiseksi kutsutaan. Filosofian neljäs taso saavuttaa vapauden kaikista sovinnaisuuden ja perinnäisyyden asettamista esteistä ja rohkenee ajatella, toimia ja elää rehellisesti, lojaalisti, pelottomasti ja totuudellisesti.
Jokaisen uskonnollisen elämänkatsomuksen ratkaisevana kokeena on se, osaako se vai eikö se osaa tehdä eroa aineellisen maailman ja hengellisen maailman realiteettien välillä, samalla kun se tiedostaa niiden yhdistymisen älyllisessä ponnistelussa ja sosiaalisessa palvelussa. Terve uskonnollinen filosofia ei sekoita sitä, mikä Jumalan on, siihen, mikä keisarin on. Eikä se liioin tunnusta puhtaaseen ihmeeseen perustuvaa esteettistä kulttia uskonnon korvikkeeksi.
Filosofia muuntaa sen alkeellisen uskonnon, joka enimmältään oli omastatunnosta kertovaa satua, eläväksi kokemukseksi yhä korkeammalle nousevista kosmisen todellisuuden arvoista.