◄ Luku 100
Osa 3 ▲
Luku 102 ►
Luku 101

Uskonnon todellinen luonne

IHMISEN kokemuksena uskonnon piiriin kuuluu kaikki, mikä alkaa kehittyvän villi-ihmisen alkeellisesta pelon orjuudesta ja päättyy niiden sivistyneiden kuolevaisten ylevään ja suurenmoiseen uskon tuottamaan vapauteen, jotka ovat ylvään tietoisia siitä, että he ovat ikuisen Jumalan poikia.

101:0.2

Uskonto on edistyvään sosiaaliseen kehitykseen kuuluvien pitkälle edenneen etiikan ja moraalin esi-isä. Mutta uskonto ei sinänsä ole pelkästään moraalinen liike, vaikkakin ihmisyhteisön eettinen ja moraalinen liikevoima vaikuttaa uskonnon ulkoisiin ja sosiaalisiin ilmenemismuotoihin voimakkaasti. Uskonto on ihmisen kehittyvälle olemukselle aina innoituksen lähde, mutta se ei ole tämän kehityksen salaisuus.

101:0.3

Uskonto, persoonallisuuden omaama vakaumususko, kykenee aina voittamaan pinnallisesti sitä vastaan puhuvan epätoivon logiikan, joka syntyy epäuskoisessa aineellisessa mielessä. On todellakin olemassa kiistämätön ja aito sisäinen ääni, tuo ”suuri valkeus, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen”. Eikä tämä hengen johdatus ole sama asia kuin ihmisen omastatunnosta tuleva eettinen kehottaminen. Uskonnollisen varmuuden tunne on enemmän kuin emotionaalinen tunne. Uskonnon tuottama vakuuttuneisuus ylittää mielen esittämät järkisyyt, jopa filosofian logiikan. Uskonto on uskoa, luottamusta ja vakuuttuneisuutta.

1. Aito uskonto

101:1.1

Aito uskonto ei ole mikään filosofinen uskomusjärjestelmä, joka voidaan järkeillä esille ja osoittaa luonnosta saatavin todistein oikeaksi, se ei liioin ole sanoin kuvaamattomista hurmiontunteista koostuva mielikuvituksellinen ja mystinen elämys, josta voivat nauttia vain romanttiset mystiikanpalvojat. Uskonto ei ole järjen tuote, mutta sisältä käsin tarkasteltuna se on täysin järjellistä. Uskonto ei juonnu ihmisfilosofian logiikasta, mutta kuolevaisen kokemuksena se on täysin looginen. Uskonto on jumalallisen kokemista alkuperältään evolutionaarisen moraalisen olennon tietoisuudessa. Se edustaa ajallisuudessa saatua aitoa kokemusta ikuisista realiteeteista, hengellisten tyydytysten todellistumista, jo kun vielä eletään lihallisessa hahmossa.

101:1.2

Ajatuksensuuntaajalla ei ole mitään erityistä mekanismia, jonka avulla se saisi itsensä ilmaistuksi. Ei ole olemassa mitään mystistä uskonnollista valmiutta uskonnollisten tuntemusten vastaanottamiseksi tai julkituomiseksi. Nämä kokemukset tehdään saavutettaviksi kuolevaisen olennon mielen luonnollisesti määräytyvän mekanismin kautta. Ja siinä piilee eräs selitys siihen, miksi Suuntaajan on vaikea ryhtyä suoraan yhteydenpitoon pysyvänä olinpaikkanaan olevan aineellisen mielen kanssa.

101:1.3

Jumalallinen henki ottaa yhteyden kuolevaiseen ihmiseen, mutta se ei tapahdu tunteiden eikä emootioiden kautta, vaan korkeimman ja hengellistyneimmän ajattelun alueella. Sinua johtavat Jumalaa kohti nimenomaan ajatuksesi, eivät tunteesi. Jumalallinen olemus on tajuttavissa vain mielen silmin. Mutta se mieli, joka reaalisesti havaitsee Jumalan, kuulee sisimmässä olevaa Suuntaajaa, on puhdas mieli. ”Ilman pyhyyttä ei yksikään ihminen saa nähdä Herraa.” Kaikkea tällaista sisäistä ja hengellistä kanssakäymistä nimitetään hengelliseksi ymmärrykseksi. Tällaiset uskonnolliset kokemukset johtuvat Suuntaajan ja Totuuden Hengen yhteen kietoutuvien toimenpiteiden ihmismieleen tekemästä vaikutuksesta niiden toimiessa Jumalan kehittyvien poikien käsitysten, ihanteiden, oivallusten ja henkisten pyrkimysten keskellä ja niihin kohdistuen.

101:1.4

Uskonto siis elää ja voi hyvin ei näkemisen ja tuntemisen, vaan paremminkin uskon ja ymmärryksen varassa. Se ei ole uusien tosiasioiden keksimistä eikä ainutlaatuisen kokemuksen löytämistä, vaan mieluumminkin sitä, että löydetään uusia ja hengellisiä merkityksiä ihmiskunnan jo tuntemista tosiasioista. Korkein uskonnollinen kokemus ei ole riippuvainen sitä edeltävistä uskoa osoittavista, perinteen edellyttämistä tai esivallan vaatimista teoista. Ei uskonto myöskään ole ylevien tunteiden ja puhtaasti mystisten emootioiden jälkeläinen. Se on paremminkin pohjattoman syvä ja aktuaalinen kokemus hengellisestä kanssakäymisestä niiden henkivoimien kanssa, jotka piilevät ihmismielessä, ja sikäli kuin sellainen kokemus on psykologian termein määriteltävissä, se on yksinkertaisesti kokemus Jumalaan uskomisen todellisuuden kokemisesta tällaisen puhtaasti henkilökohtaisen kokemuksen realiteettina.

101:1.5

Vaikkei uskonto olekaan aineellista kosmologiaa koskevien järkiperäisten pohdiskelujen tuote, se on silti kaikin puolin järjellisen ymmärryksen luomus, joka saa alkunsa ihmisen mielikokemuksesta. Uskonto ei synny mystisistä meditaatioista eikä irrallisista mietiskelyistä olkoonkin, että se puhtaasti älyperäisen järkeilyn ja filosofisen logiikan termein on aina enemmän tai vähemmän salaperäistä ja aina määrittelemättömissä ja selittämättömissä. Aidon uskonnon idut saavat alkunsa ihmisen moraalisen tietoisuuden alueelta, ja ne tulevat julki ihmisen hengellisen ymmärryksen kasvuna, ihmispersoonallisuuden sen avun kasvuna, joka karttuu siitä, että Jumalaa isoavassa kuolevaismielessä on läsnä Jumalasta ilmoittava Ajatuksensuuntaaja.

101:1.6

Usko yhdistää moraalisen ymmärryksen jokaisen arvon tunnontarkkaan erottamiseen, ja kun näihin lisätään jo ennalta olemassa oleva kehitysperäinen velvollisuudentunto, on aidon uskonnon syntyhistoria koossa. Uskonnon kokemus johtaa lopulta varmaan tietoisuuteen Jumalasta ja epäilyksettömään vakuuttuneisuuteen uskovan persoonallisuuden eloonjäämisestä.

101:1.7

On siis nähtävissä, etteivät uskonnolliset kaipaukset ja hengelliset yllykkeet ole senluontoisia, että ne johtaisivat ihmisiä pelkästään haluamaan Jumalaan uskomista, vaan niillä on pikemminkin sellainen luonne ja voima, että ihmisiin vaikuttaa syvällisesti vakaumus, jonka mukaan heidän pitäisi uskoa Jumalaan. Evoluutionvaraisen velvollisuudentunnon sekä ilmoituksen sisältämän valistuksen mukanaan tuomat velvoitteet tekevät niin syvän vaikutuksen ihmisen moraaliseen olemukseen, että hän lopulta pääsee siihen, ettei hänellä hänen mielensä omaksuman kannan ja hänen sielunsa omaksuman asenteen mukaan ole mitään oikeutta olla uskomatta Jumalaan. Tällaisten valistuneiden ja kurinalaisten yksilöiden korkeampi ja filosofian ylittävä viisaus opettaa perimmältään heille, että Jumalan epäileminen tai epäluottamus hänen hyvyyttään kohtaan olisi samaa kuin osoittaisi olevansa uskoton todellisimmalle ja syvimmälle, mitä ihmismielessä ja -sielussa on: jumalalliselle Suuntaajalle.

2. Uskonnon tosiasia

101:2.1

Uskonnon tosiasia on järkevien ja tavallisten ihmisten uskonnollisessa kokemuksessa, ja vain siinä. Ja vain tässä merkityksessä voidaan uskontoa koskaan pitää tieteellisenä tai edes psykologisena. Todistuksena siitä, että ilmoitus on ilmoitus, on tämä sama ihmisen kokemuksen tosiasia: se tosiasia, että ilmoitus tosiaankin syntesoi toisaalta näennäisesti eri suuntiin kulkevat luonnontieteet ja toisaalta uskonnon teologian johdonmukaiseksi ja loogiseksi universumifilosofiaksi, koordinoiduksi ja aukottomaksi selitykseksi sekä tieteestä että uskonnosta. Ja näin se luo sellaista mielen harmoniaa ja hengen tyydyttyneisyyttä, joka ihmisen kokemuksessa vastaa kuolevaismielen esittämiin kyselyihin sen halutessa tietää, miten Infiniittinen aineen osalta, mielten kanssa ja henkeen kohdistuen toteuttaa tahtonsa ja suunnitelmansa.

101:2.2

Järkeily on tieteen käyttämä metodi, usko on uskonnon metodi, logiikka on filosofian tavoittelema menetelmä. Ilmoitus korvaa morontianäkökulman puuttumisen sillä, että se tarjoaa menetelmän, jolla mielen välityksellä päästään ehey­teen aineen ja hengen todellisuuden ja niiden välisten suhteiden käsittämisessä. Eikä oikea ilmoitus koskaan tee tieteestä luonnotonta, uskosta järjetöntä eikä filosofiasta epäloogista.

101:2.3

Järki saattaa tieteen tutkimusmenetelmin johtaa luonnon kautta takaisin Ensimmäiseen Aiheuttajaan, mutta vaaditaan uskonnollista uskoa muuntamaan tieteen Ensimmäinen Aiheuttaja pelastuksen Jumalaksi; ja lisäksi tarvitaan ilmoitusta tällaisen uskon, tällaisen hengellisen ymmärryksen, paikkansapitävyyden vahvistamiseksi.

101:2.4

On olemassa kaksi perussyytä uskoa sellaiseen Jumalaan, joka pitää huolta ihmisen eloonjäämisestä:

101:2.5

1. Ihmisen kokemus, omakohtainen vakuuttuneisuus, ihmisen sisimmässä olevan Ajatuksensuuntaajan herättämän toivon ja luottamuksen jollakin tavoin tapahtuva mieltäminen.

101:2.6

2. Totuuden paljastus, tapahtuipa se Totuuden Hengen suoran henkilökohtaisen hoivan muodossa, jumalallisten Poikien maailmallelahjoittautumisen muodossa tai kirjoitettuna sanana esitettyjen ilmoitusten muodossa.

101:2.7

Tiede päättää järkeillen tapahtuvan etsintänsä olettamukseen Ensimmäisestä Aiheuttajasta. Uskonto pysähtyy uskon lennossaan, vasta kun se on varma pelastuksen Jumalasta. Tieteen erittelevän tutkimustoiminnan johtopäätökset tuntuvat loogisesti viittaavan Absoluutin todellisuuteen ja olemassaoloon. Uskonto uskoo varauksettomasti sellaisen Jumalan olemassaoloon ja todellisuuteen, joka pitää huolta persoonallisuuden eloonjäämisestä. Mitä metafysiikka ei ensinkään kykene tekemään ja mikä filosofialtakin jää osittain tekemättä, sen ilmoitus tekee. Ilmoitus toisin sanoen vahvistaa, että tämä tieteen olettama Ensimmäinen Aiheuttaja ja uskonnon esille tuoma pelastuksen Jumala ovat yksi ja sama Jumaluus.

101:2.8

Tieteen todistaa oikeaksi järki, uskonnon todisteena on usko, filosofian todiste on logiikka, mutta ilmoituksen osoittaa oikeaksi vain ihmisen kokemus. Tieteen antimena on tieto, uskonnon antimena on onnellisuus, filosofia tuottaa ykseyttä, ilmoitus vahvistaa tämän universaaliseen todellisuuteen johtavan kolmiyhteisen tien kokemuksellisen harmonian.

101:2.9

Luonnon pohdiskelu voi paljastaa vain luonnon Jumalan, liikkeen Jumalan. Luonnossa esiintyy vain ainetta, liikettä ja elollisuutta—elämää. Materia ynnä energia ilmenee—tietyissä olosuhteissa—elävinä hahmoina, mutta vaikka luonnossa esiintyvä elämä ilmiönä siis onkin suhteellisen päättymätön, on se yksilöllisyyksien kohdalla täysin ohimenevää. Luonto ei tarjoa perustetta uskoa loogisesti ihmispersoonallisuuden eloonjäämiseen. Sellainen uskonnollinen ihminen, joka löytää Jumalan luonnosta, on jo sitä ennen löytänyt tämän saman persoonallisen Jumalan omasta sielustaan.

101:2.10

Usko löytää Jumalan sielusta. Ilmoitus, morontiaymmärryksen korvike evolutionaarisessa maailmassa, tekee ihmiselle mahdolliseksi nähdä luonnossa se sama Jumala, jonka usko paljastaa hänen sielustaan. Näin ilmoitus siis kattaa menestyksellisesti aineellisen ja hengellisen välissä olevan kuilun, jopa luodun ja Luojan, ihmisen ja Jumalan, välisen kuilun.

101:2.11

Luonnon pohdiskeleminen viittaa loogisesti siihen suuntaan, että luontoa ohjaa äly, jopa että sitä valvoo elävä olento, mutta mitään persoonallista Jumalaa se ei tyydyttävällä tavalla paljasta. Luonto ei toisaalta tuo esille mitään sellaistakaan, mikä estäisi pitämästä universumia uskonnon Jumalan kätten työnä. Pelkästään luonnon kautta Jumala ei ole löydettävissä, mutta kun ihminen on muulla tavoin hänet löytänyt, niin luonnon tutkimisen tulokset käyvät täysin yksiin universumista esitetyn korkeamman ja hengellisemmän tulkinnan kanssa.

101:2.12

Käänteentekevänä ilmiönä ilmoittaminen on jaksottaista, ihmisen henkilökohtaisena kokemuksena se on jatkuvaa. Jumalallisuus toimii kuolevaisen persoonallisuudessa Isän antamana Suuntaaja-lahjana, Pojan vuodattamana Totuuden Henkenä ja Universumin Hengeltä saatuna Pyhänä Henkenä, ja nämä kolme kuolevaisen yläpuolelta tulevaa lahjaa yhdistyvät ihmisen kokemuksellisessa kehityksessä Korkeimman huolenpitona.

101:2.13

Aito uskonto on syvää ymmärrystä todellisuudesta, moraalisen tajunnan uskonhedelmä, eikä minkäänlaisen dogmaattisista uskonkappaleista koostuvan kokonaisuuden pelkkää älyllistä hyväksymistä. Todellinen uskonto on kokemus siitä, että ”Henki itse todistaa yhdessä oman henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.” Uskonto ei ole teologisia väitteitä, vaan hengellistä ymmärrystä ja sielun osoittaman luottamuksen ylevyyttä.

101:2.14

Syvin olemuksesi—jumalallinen Suuntaaja—panee sinut isoamaan ja janoamaan vanhurskautta, se luo sinuun tietyn kaipauksen jumalallista täydellisyyttä kohtaan. Uskonto on se uskon teko, jolla tunnustetaan tämä sisäinen halu jumalallisuuden saavuttamiseen; ja näin saadaan aikaan se sielun tuntema luottamus ja vakuuttuneisuus, jonka tiedostat pelastukseen johtavana tienä, keinona, jolla saavutetaan persoonallisuuden ja kaikkien aitoina ja hyvinä pitämiesi arvojen säilyminen.

101:2.15

Uskonnon tajuamisen edellytyksenä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan suuri oppineisuus tai nokkela logiikka, vaan se on hengellistä ymmärrystä, ja juuri siksi jotkut maailman suurimmista uskonnonopettajista, jopa profeetoista, ovat joissakin tapauksissa omanneet sangen vähän maailmallista viisautta. Uskonnollinen usko on yhtä hyvin oppineen kuin oppimattomankin saatavilla.

101:2.16

Uskonnon pitää aina olla oma kriitikkonsa ja tuomarinsa. Ulkopuolelta sitä ei voi milloinkaan tarkkailla saati ymmärtää. Ainoana varmuutenasi persoonallisesta Jumalasta on oma ymmärryksesi, sikäli kuin kysymys on omasta uskostasi hengellisiin olevaisiin ja niistä saamasi kokemus. Kenellekään sellaiselle kanssaihmisellesi, jolla on samanlainen kokemus, ei mikään Jumalan persoonallisuuden tai todellisuuden puolesta esitetty todistelu ole tarpeen, kun taas kaikille muille ihmisille, jotka eivät ole tällä tavoin varmoja Jumalasta, ei mikään todistelu, olipa se millainen hyvänsä, voisi olla koskaan loppuun asti vakuuttava.

101:2.17

Psykologia saattaa tosiaan koettaa tutkia ilmiöitä, joissa on kysymys uskonnollisista reaktioista sosiaaliseen ympäristöön, mutta se ei voi koskaan toivoa pääsevänsä perille uskonnon todellisista ja sisäisistä motiiveista ja vaikutuksista. Vain teologia, uskon maailma ja ilmoitusmenetelmä voivat suoda jonkinlaisen älyllisen selvityksen uskonnollisen kokemuksen luonteesta ja sisällöstä.

3. Uskonnon tunnusmerkit

101:3.1

Uskonto on niin elinvoimaista, että se selviytyy oppineisuuden puutteestakin. Se elää, vaikka se saastuisikin erheellisistä kosmologioista ja vääristä filosofioista; se selviytyy jopa metafysiikan sekasortoisuudesta. Kaikissa uskonnon historiaan kuuluvissa moninaisissa vaiheissa, niiden alusta niiden loppuun, säilyy olemassa olevana aina se, mikä on välttämätöntä ihmisen edistymiselle ja eloonjäämiselle: eettinen omatunto ja moraalinen tietoisuus.

101:3.2

Usko-ymmärrys eli hengellinen intuitio on kosmisen mielen yhdessä Isän ihmiselle lahjoittaman Ajatuksensuuntaajan kanssa antama ominaisuus. Hengellinen järki, sielun äly, on Pyhän Hengen anti, Luovan Hengen lahja ihmiselle. Hengellinen filosofia, henkirealiteetteja koskeva viisaus, on Totuuden Hengen anti, lahjoittautuvien Poikien yhteislahja ihmisten lapsille. Ja näiden henkiantimien koordinoituminen ja toisiinsa liittyminen tekevät ihmisestä potentiaalisen kohtalonsa osalta henkipersoonallisuuden.

101:3.3

Kysymys on tästä samasta henkipersoonallisuudesta—alkeellisessa ja alkiomuodossa—, johon kohdistuva Suuntaajan omistusoikeus säilyy luonnollisen eli ruumiin kuoleman yli. Tämän hengestä peräisin olevan monikoosteisen entiteetin, joka kytkeytyy ihmisen kokemukseen, on mahdollista jumalallisten Poikien järjestämän elävän tien kautta jäädä (Suuntaajan huostassa) eloon mieltä ja ainetta olevan aineellisen minuuden hajoamisesta, kun tällainen ohimenevä aineellisen ja hengellisen yhdistymä päättyy elämää ylläpitävän liikkeen pysähtymiseen.

101:3.4

Ihmisen sielu tuo itsensä julki uskonnollisen uskon kautta ja osoittaa kehittyvän olemuksensa potentiaalisen jumalallisuuden sillä tunnusmerkillisellä tavalla, jolla se saa kuolevaispersoonallisuuden reagoimaan tiettyihin älyllisesti vaivalloisiin ja sosiaalisesti koetteleviin tilanteisiin. Aito hengellinen usko (väärentämätön moraalinen tajunta) paljastuu siinä, että se:

101:3.5

1. Luontaisista ja tätä edistymistä vastaan suuntautuvista, eläimellisyydestä peräisin olevista mieltymyksistä huolimatta panee etiikan ja moraalin edistymään.

101:3.6

2. Saa aikaan ylevän luottavaisuuden Jumalan hyvyyttä kohtaan jopa katkeran pettymyksen ja musertavan tappion edessä.

101:3.7

3. Synnyttää pohjatonta rohkeutta ja luottamusta, vaikka luonnonolot olisivat nurjatkin ja vaikka uhkaamassa olisi fyysinen katastrofi.

101:3.8

4. Hämäännyttävistä taudeista ja jopa ankarasta fyysisestä kärsimyksestä välittämättä tuo esille selittämätöntä tasapainoisuutta ja kestävää tyyneyttä.

101:3.9

5. Ylläpitää taianomaista persoonallisuuden tasapainoisuutta ja levollisuutta jopa pahoinpitelyn ja mitä räikeimmän vääryyden edessä.

101:3.10

6. Sokealta näyttävän kohtalon julmuuksia uhmaten ja piittaamatta luonnonvoimien ilmeisestä ja äärimmäisestä välinpitämättömyydestä ihmisen hyvinvointia kohtaan pitää yllä jumalallista luottamusta lopulta saavutettavaan voittoon.

101:3.11

7. Kaikista logiikan päinvastaisista todisteluista huolimatta pitää kiinni järkkymättömästä uskosta Jumalaan ja vastustaa menestyksellisesti kaikkia muita älyllisiä viisasteluja.

101:3.12

8. Valheellisen tieteen petollisista opetuksista ja epäterveen filosofian vakuuttavantuntuisista harhaluuloista välittämättä tuo jatkuvasti esille lannistumatonta uskoa sielun eloonjäämiseen.

101:3.13

9. Elää ja saavuttaa voiton sortumatta nykyajan monimutkaisten ja yksipuolisten sivilisaatioiden musertavan liikakuorman alle.

101:3.14

10. Myötävaikuttaa siihen, että altruismi pysyy ihmisten itsekkyydestä, sosiaalisista ristiriidoista, elinkeinoelämän piirissä esiintyvästä ahneudesta ja poliittisista epäkohdista huolimatta jatkuvasti elossa.

101:3.15

11. Pahuuden ja synnin hämmentävästä läsnäolosta huolimatta pitää vankkumatta kiinni ylevästä uskosta universumin ykseyteen ja jumalalliseen ohjaukseen.

101:3.16

12. Mistään tai kenestäkään piittaamatta jatkaa sumeilematta Jumalan palvomista. Rohkenee julistaa: ”Vaikka hän minut kuoliaaksi löisi, kuitenkin olen minä häntä palveleva.”

101:3.17

Näin ollen me siis kolmen ilmiön kautta tiedämme, että ihmisellä on sisimmässään jumalallinen henki tai henkiä: ensiksi, henkilökohtaisen kokemuksen—uskonnollisen uskon—nojalla; toiseksi, ilmoituksen—henkilökohtaisen ja ihmiskunnalle osoitetun ilmoituksen—nojalla; ja kolmanneksi, siitä, että hän tuo hämmästyttävällä tavalla julki sellaisia epätavallisia ja luonnonvastaisia reaktioita aineelliseen ympäristöönsä, joista ovat esimerkkeinä ne kaksitoista hengelle ominaista suoritusta, joista äskeinen selostus koostui ja jotka tapahtuvat ihmisen reaalisen olemassaolon todellisissa ja koettelevissa tilanteissa. Eikä äskeinen luettelo suinkaan ollut kaikenkattava.

101:3.18

Ja juuri tällainen uskonnon alueella tapahtuva, elinvoimaisuutta osoittava ja voimaperäinen, uskosta kertova esiintyminen antaa kuolevaiselle ihmiselle oikeuden vakuuttaa, että tämä ihmisolemuksen kruunaava ominaisuus—uskonnollinen kokemus—kuuluu hänen henkilökohtaiseen varustukseensa ja on hengellinen realiteetti.

4. Ilmoitusta koskevat rajoitukset

101:4.1

Koska maailmanne on yleisesti tietämätön alkulähteistä, jopa fyysisistä alkulähteistä, on osoittautunut viisaaksi antaa aika ajoin ohjausta kosmologian osalta. Ja tulevaisuudelle tästä on aina koitunut vaikeuksia. Ilmoittamista koskevat lait kahlitsevat meitä suuresti, sillä ne epäävät ansaitsemattoman ja ennenaikaisen tiedon jakamisen. Ilmoitususkonnon osana esitetyn kosmologian kohtalona on hyvin lyhyessä ajassa tapahtuva vanhentuminen. Niinpä tällaisen ilmoituksen tulevat tutkijat tuntevat houkutusta hylätä jokainen siihen mahdollisesti sisältyvä, aitoa uskonnollista totuuttakin edustava ainesosanen siksi, että he havaitsevat virheitä siinä esitetyissä kosmologioissa heidän niitä päällisin puolin tarkastellessaan.

101:4.2

Ihmiskunnan tulisi ymmärtää, että meitä, jotka osallistumme totuuden julkituomiseen, rajoittavat ylempiemme antamat ohjeet hyvin tiukasti. Meillä ei ole vapautta ennakoida tuhannen vuoden kuluessa tehtäviä tieteellisiä löytöjä. Ilmoituksen esittäjien on toimittava niiden ohjeiden mukaisesti, jotka kuuluvat revelaatiotoimeksiantoon. Emme näe mitään keinoa tämän vaikeuden voittamiseksi nyt tai minään tulevanakaan aikana. Olemme sangen hyvin tietoisia siitä, että vaikka tähän ilmoituksellisten esitysten sarjaan sisältyvät historialliset tosiasiat ja uskonnolliset totuudet pysyvät voimassa tulevienkin aikojen kirjallisuudessa, niin samalla monet luonnontieteitä koskevat toteamuksemme tulevat tieteen uusien kehitelmien ja uusien löytöjen seurauksena olemaan tarkistuksen tarpeessa. Näemme jo nyt nämä uudet kehitelmät, mutta meitä on kielletty liittämästä revelatorisiin kirjoituksiimme sellaisia tosiasioita, joita ihminen ei ole vielä löytänyt. Tehtäköön selväksi, etteivät ilmoitukset välttämättä ole henkeytettyjä. Käsillä olevien ilmoitusten sisältämä kosmologia ei ole henkeytettyä. Sitä rajoittaa lupamme, joka sallii vain nykyisen tietämyksen koordinoimisen ja lajittelemisen. Kun jumalallinen tai hengellinen ymmärrys on lahja, niin inhimillisen viisauden sen sijaan tulee ilmaantua kehittymällä.

101:4.3

Totuus on aina ilmoitus: Se on itseilmoitus, kun se ilmaantuu sisimmässä olevan Suuntaajan toiminnan tuloksena; se on käänteentekevä ilmoitus, kun se esitetään jonkun muun taivaallisen vaikuttajan, ryhmän tai persoonallisuuden toiminnan välityksellä.

101:4.4

Uskontoa on viime kädessä arvioitava sen tuottamien hedelmien mukaan eli sen mukaan, millä tavoin ja missä laajuudessa se tuo esille omaa luontaista ja jumalallista verrattomuuttaan.

101:4.5

Totuus saattaa olla myös vain suhteellisen henkeytettyä, vaikka ilmoitus poikkeuksetta onkin hengellinen ilmiö. Vaikkeivät kosmologiaan liittyvät toteamukset koskaan olekaan henkeytettyjä, tällaiset ilmoitukset ovat kuitenkin suunnattoman arvokkaita sikäli, että ne ainakin lyhytaikaisesti selventävät tietämystä:

101:4.6

1. Vähentämällä sekaannusta erheen arvovaltaisen eliminoinnin avulla.

101:4.7

2. Tunnettuja tai tunnetuiksi tulemaisillaan olevia tosiasioita ja havaintoja koordinoimalla.

101:4.8

3. Tuomalla uudelleen esille tärkeitä mutta kadonneita tietoja kaukaisen menneisyyden käänteentekevistä tapahtumista.

101:4.9

4. Toimittamalla saataville informaatiota, joka täyttää muulla tavoin kertyneessä tiedossa esiintyviä kohtalokkaita aukkoja.

101:4.10

5. Esittämällä kosmista tietoaineistoa tavalla, joka valaisee niiden ohessa esitettävään ilmoitukseen sisältyviä hengellisiä opetuksia.

5. Ilmoituksen avartama uskonto

101:5.1

Ilmoitus on menetelmä, jolla säästetään mittaamattomat määrät aikaa siinä välttämättömässä työssä, joka on tehtävä evoluutiota edustavien virheiden erottelemiseksi ja seulomiseksi hengen kautta hankituista totuuksista.

101:5.2

Tiede käsittelee tosiasioita, uskontoa kiinnostavat vain arvot. Mieli pyrkii valistuneen filosofian avulla yhdistämään sekä tosiasioiden että arvojen merkitykset, mitä kautta se päätyy käsitykseen täysimääräisestä todellisuudesta. Muista, että tiede on tietämyksen piiri, filosofia on viisauden valtakunta ja uskonto on uskonkokemuksen sfääri. Mutta uskonnolla on kuitenkin kaksi ilmenemisvaihetta:

101:5.3

1. Kehitysperäinen uskonto. Alkukantaista palvontaa edustava kokemus; uskonto, joka juontuu mielestä.

101:5.4

2. Ilmoitususkonto. Sellainen universuminäkemys, joka juontuu hengestä; vakuuttuneisuus siitä ja usko siihen, että ikuiset realiteetit säilyvät, että persoonallisuus jää eloon ja että lopulta saavutetaan se kosminen Jumaluus, jonka asettama päämäärä on tehnyt kaiken tämän mahdolliseksi. Universumin suunnitelmaan kuuluu, että kehitysuskonnon on määrä ennemmin tai myöhemmin päästä osalliseksi ilmoituksen mukanaan tuomasta hengellisestä avartumisesta.

101:5.5

Sekä tiede että uskonto lähtevät olettamuksesta, jonka mukaan on olemassa tiettyjä yleisesti hyväksyttyjä loogisten päätelmien perustoja. Niinpä myös filosofian on lähdettävä liikkeelle olettamuksesta, jonka mukaan seuraavat kolme seikkaa ovat todellisia:

101:5.6

1. Aineellinen ruumis.

101:5.7

2. Aineellisuuden ylittävä ihmisolennon puoli: sielu tai jopa hänen sisimpäänsä kätkeytyvä henki.

101:5.8

3. Ihmisen mieli; mekanismi hengen ja aineen, aineellisen ja hengellisen, välistä yhteydenpitoa ja yhteen kytkeytymistä varten.

101:5.9

Tiedemiehet kokoavat yhteen tosiasioita, filosofit koordinoivat käsityksiä, kun profeetat taas korottavat ihanteita. Tunne ja emootio ovat uskontoon poikkeuksetta liittyviä seuralaisilmiöitä, mutta ne eivät ole uskontoa. Uskonto saattaa olla kokemisentunnetta, mutta se on tuskin tunteen kokemista. Sen paremmin logiikka (järjellistäminen) kuin emootiokaan (tunne) ei ole olennaisesti uskonnollisen kokemuksen osa, vaikka molemmat eri tavoin voivatkin todellisuuden hengellisen ymmärryksen edistämisen kohdalla liittyä uskon harjoittamiseen, aivan sen mukaan, mikä on asianomaisen yksilön mielen status ja mikä on hänen temperamenttinsa puolesta luontevinta.

101:5.10

Kehitysuskonto on sitä, mitä kehkeytyi paikallisuniversumin mielenauttajan lahjaksiantamisesta, mielenauttajan, jonka tehtäväksi oli annettu palvonnallisuuden luominen kehittyvään ihmiseen sekä sen vaaliminen. Tällaiset alkukantaiset uskonnot kantavat välitöntä huolta etiikasta ja moraalista, ihmisen velvollisuudentunnosta. Tällaiset uskonnot perustuvat vakuuttuneisuuteen omantunnon olemassaolosta ja johtavat verrattain eettisten sivilisaatioiden rakentumiseen.

101:5.11

Persoonallisesti ilmoitetuista uskonnoista vastaavat lahjaksi annetut henget, jotka edustavat Paratiisin-Kolminaisuuden kolmea persoonaa, ja ne huolehtivat erityisesti siitä, että totuus laajenee. Kehitysuskonto panee yksilön tajuamaan ajatuksen omakohtaisesta velvollisuudesta, ilmoitususkonto korostaa sitäkin enemmän rakastamista, kultaista sääntöä.

101:5.12

Kehittymällä ilmaantunut uskonto lepää kokonaan uskon varassa. Ilmoitus tuo mukanaan lisäksi sen vakuuttuneisuuden, että se esittää entistä laajemmin totuuksia jumalallisuudesta ja todellisuudesta sekä että sen myötä saadaan näitäkin arvokkaampi todistus siitä aktuaalisesta kokemuksesta, joka kertyy kehityksenvaraisen uskon ja ilmoitukseen sisältyvän totuuden välisen, käytännön toiminnallisen liiton seurauksena. Tällainen ihmisperäisen uskon ja jumaluusperäisen totuuden toiminnallinen liitto merkitsee, että asianomaisella on sellainen henkilöllisyys, joka on jo edennyt hyvän matkaa tiellä kohti morontiaalisen persoonallisuuden aktuaalista rakentumista.

101:5.13

Kehitysperäinen uskonto tarjoaa vain uskon luoman vakuuttuneisuuden ja vahvistuksen sille, mitä omatunto sanoo. Ilmoitususkonto tarjoaa uskon luoman vakuuttuneisuuden ynnä totuuden siitä, että kokemus ilmoituksen sisältämistä realiteeteista on elävä. Uskonnon kolmas askel, uskontokokemuksen kolmas vaihe, on tekemisissä morontiatilan, motasta saatavan entistä lujemman otteen, kanssa. Morontiaedistymisen piirissä ilmoitususkonnon totuudet laajenevat yhä suuremmin; tiedät yhä enemmän totuutta korkeimmista arvoista, jumalallisista hyvyyksistä, universaalisista suhteista, ikuisista realiteeteista ja perimmäisistä päämääristä.

101:5.14

Koko morontiaedistymisen ajan totuuden suoma vakuuttuneisuus korvaa yhä laajemmin uskon luoman vakuuttuneisuuden. Kun sinut viimein otetaan aktuaalisen henkimaailman jäseneksi, silloin puhtaan henkiymmärryksen vakuuttuneisuudet toimivat uskon ja totuuden sijasta tai mieluumminkin yhdessä näiden aikaisempien persoonallisuuden vakuuttuneisuuden aikaansaamiseksi käytettyjen menetelmien ohessa ja lisättyinä niiden päälle.

6. Edistyvä uskonnollinen kokemus

101:6.1

Ilmoitususkonnon morontiavaiheen kohdalla on kysymys eloonjäämiskokemuksesta, ja sen suurena kannustimena on henkitäydellisyyden saavuttaminen. Mukana on myös korkeampi palvonnan kannustin, johon liittyy pakottava kutsumus yhä laajempaan eettiseen palvelemiseen. Morontiaymmärrys tuo mukanaan alati laajenevan tietoisuuden Seitsenkertaisesta, Korkeimmasta ja jopa Perimmäisestä.

101:6.2

Koko uskonnollisen kokemuksen läpi, aina sen aineellisella tasolla tapahtuvasta alkuunlähdöstä siihen hetkeen, kun täysimääräinen hengen status saavutetaan, Suuntaaja on Korkeimman olemassaolon todellisuuden omakohtaisen oivaltamisen salaisuus. Ja tämä sama Suuntaaja pitää hallussaan myös uskosi salaisuudet transsendentaalisesta Perimmäisen saavuttamisesta. Kun kehittyvän ihmisen kokemuksellinen persoonallisuus on yhdistynyt eksistentiaalisen Jumalan Suuntaaja-olennoitumaan, se merkitsee korkeimman olemassaolon potentiaalista täyttymystä ja on luontaisesti pohjana transsendentaalisen persoonallisuuden superfiniittiselle olevaistumiselle.

101:6.3

Moraaliseen tahtoon kuuluvat päätökset, jotka perustuvat järjen avulla saatuun tietoon, joihin viisaus tuo oman lisänsä ja jotka uskonnollinen usko sanktioi. Tällaiset valinnat ovat moraalisluontoisia tekoja, ja ne todistavat sellaisen moraalisen persoonallisuuden olemassaolosta, joka on morontiapersoonallisuuden ja viime kädessä varsinaisen henkistatuksen edeltäjä.

101:6.4

Evolutionaaristyyppinen tieto, ei ole muuta kuin protoplasmassa säilyvän muistiaineksen kertymää. Kysymyksessä on luodun olennon tietoisuuden alkeellisin muoto. Viisaudella tarkoitetaan niitä ideoita, jotka on muodostettu protoplasmaista muistiaineistoa yhdistelemällä ja uudelleenryhmittelemällä, ja tällaiset ilmiöt erottavat ihmismielen pelkästä eläimen mielestä. Eläimillä on tietoa, mutta vain ihmisellä on viisauden kapasiteettia. Totuus tuodaan viisautta omaavan yksilön saataville vuodattamalla tällaiseen mieleen Isän ja Poikien henget: Ajatuksensuuntaaja ja Totuuden Henki.

101:6.5

Kun Kristus Mikael oli lahjoittautuneena Urantialla, hän eli kasteensa hetkeen asti kehitysperäisen uskonnon piirissä. Siitä hetkestä ristiinnaulitsemisensa tapahtuma-aikaan saakka ja sen kuluessa hän suoritti tehtäväänsä kehitys- ja ilmoitususkonnon yhteisohjauksessa. Kuolleistanousunsa aamusta taivaaseenastumiseensa saakka hän kulki läpi ne moninaiset morontiaelämän vaiheet, jotka kuuluvat kuolevaisen siirtymiseen aineen maailmasta hengen maailmaan. Taivaaseenastumisensa jälkeen Mikaelista tuli Korkeimmuuden kokemisen, Korkeimman oivaltamisen mestari. Ja koska hän oli Nebadonissa ainoa persoona, jolla on rajaton kyky kokea Korkeimman todellisuus, hän saavutti välittömästi korkeimmuutta edustavan hallitsijan aseman paikallisuniversumissaan ja siihen nähden.

101:6.6

Ihmisen kohdalla lopullinen fuusio ja siitä johtuva ykseys hänessä asuvan Suuntaajan kanssa—toisaalta ihmisen ja toisaalta Jumalan olennoituman persoonallisuussynteesi—tekevät hänestä, potentiaalisuuden puitteissa, elävän osan Korkeinta ja takaavat tällaiselle entiselle kuolevaiselle olennolle ikuisen esikoisoikeuden tavoitella loputtomasti Korkeimman puolesta ja Korkeimman kanssa suoritettavan universumipalvelun lopullisuutta.

101:6.7

Ilmoitus opettaa kuolevaiselle ihmiselle, että aloittaakseen tällaisen suurenmoisen ja jännittävän löytöretken avaruuden halki ajallisen etenemisen keinoin, hänen olisi aluksi organisoitava tieto idea-päätöksiksi. Seuraavaksi hänen olisi määrättävä viisaus työskentelemään hellittämättä ylevässä tehtävässään minuuden sisältämien ideoiden muuttamiseksi yhä käytännöllisemmiksi mutta yhtä kaikki ylivertaisiksi ihanteiksi, yksinpä nekin käsitykset, jotka ovat ideoina niin järkeviä ja ihanteina niin loogisia, että Suuntaaja rohkenee yhdistellä ja henkistää niitä tavalla, joka tekee niistä soveliaita sellaiseen finiittisessä mielessä tapahtuvaan yhdistelyyn, että niistä tulee se tosiasiallinen ihmiseltä peräisin oleva kokonaisuuden täydenne, joka on näin saatettu valmiiksi Poikien Totuuden Hengen vaikutuksella—Poikien, jotka ovat Paratiisin totuuden—universaalisen totuuden—ajallis-avaruudellisia ilmenemismuotoja. Idea-päätösten, loogisten ihanteiden ja jumalallisen totuuden koordinoituminen merkitsee vanhurskaan luonteenlujuuden omaamista, mikä on edellytyksenä kuolevaisen pääsylle morontiamaailmojen alati laajeneviin ja yhä hengellisempiin todellisuuksiin.

101:6.8

Jeesuksen opetukset olivat se ensimmäinen urantialainen uskonto, joka niin täysimääräisesti kattoi tiedon, viisauden, uskon, totuuden ja rakkauden sopusointuisen koordinoitumisen, että se samalla tarjosi täyden ajallisen tyyneyden, älyllisen varmuuden, moraalisen valaistumisen, filosofisen tasapainoisuuden, eettisen herkkyyden, jumalatietoisuuden ja positiivisen vakuuttuneisuuden henkilökohtaisesta eloonjäämisestä. Jeesuksen usko osoitti tien ihmisen pelastuksen lopullisuuteen, siihen, mitä kuolevainen voi universumissa perimmältään saavuttaa, sillä se tarjosi:

101:6.9

1. Pelastuksen aineen kahleista, kun ihminen omakohtaisesti tajuaa olevansa Jumalan poika, Jumalan, joka on henki.

101:6.10

2. Pelastuksen järjen orjuudesta: ihmisen on määrä tietää totuus, ja totuus on hänet vapauttava.

101:6.11

3. Pelastuksen hengellisestä sokeudesta; sen, että ihminen tajuaa kuolevaisten olevan veljiä, ja että hän on morontiatietoinen universumin kaikkien olentojen veljeydestä; hengellisen todellisuuden löytymisen palvelun avulla ja henkiarvojen hyvyyden paljastumisen hoivaamisen kautta.

101:6.12

4. Pelastuksen minuuden epätäydellisyydestä universumin henkitasojen saavuttamisen kautta ja lopulta tapahtuvalla havonalaisen harmonian ja paratiisillisen täydellisyyden tiedostamisella.

101:6.13

5. Pelastuksen minuudesta, vapahduksen itsensä tajuamisen rajoittuneisuuksista Korkeimman mielen kosmisten tasojen saavuttamisen kautta ja kaikkien muiden itsetajuisten olentojen saavutuksiin koordinoitumalla.

101:6.14

6. Pelastuksen ajallisuudesta, ikuisen elämän saavuttamisen, mihin kuuluu päättymätön edistyminen Jumalan tuntemisessa ja Jumalan palvelemisessa.

101:6.15

7. Pelastuksen finiittisyydestä, täydellistyneen ykseyden Jumaluuden kanssa Korkeimmassa ja Korkeimman kautta, minkä avulla luotu absoniittisuuteen kuuluvilla, finaliitin tasoa seuraavilla tasoilla yrittää Perimmäisen transsendentaalista löytämistä.

101:6.16

Tällainen seitsenkertainen pelastus on yhtä kuin Universaalisesta Isästä saatavan perimmäisen kokemuksen todellistumisen täysimääräisyys ja perinpohjaisuus. Ja kaikki tämä sisältyy—potentiaalisesti—ihmisen uskonnollista kokemusta edustavan uskon todellisuuteen. Ja se voi siihen sisältyä, koska Jeesuksen uskoa ravitsivat ja hänen uskonsa paljasti jopa perimmäisen takana olevat realiteetit; Jeesuksen usko hipoi universumiabsoluutin statusta, siinä määrin kuin sellaisen on ajallisuuden ja avaruuden kehittyvässä kosmoksessa mahdollista tulla julki.

101:6.17

Jeesuksen uskon omakseen ottamalla kuolevainen ihminen voi jo ajallisuudessa saada esimakua ikuisuuden realiteeteista. Jeesus löysi Lopullisen Isän ihmisenä läpikäymänsä kokemuksen kuluessa, ja hänen kuolevaisen elämää elävät lihalliset veljensä voivat seurata häntä kulkemalla samaa tietä, joka johti hänet Isän löytämisen kokemukseen. He voivat jopa saada—sellaisina kuin ovat—tästä Isän kokemisesta saman tyydytyksen, jonka Jeesus sai—sellaisena kuin hän oli. Mikaelin viimeisen lahjoittautumisen seurauksena Nebadonin universumissa aktualisoitui uusia potentiaaleja, ja eräs näistä oli sen ikuisuuspolun uusi valaistuminen, joka johtaa kaiken olevaisen Isän tykö ja jota voivat kulkea jopa aineellista lihaa ja verta olevat kuolevaiset avaruuden planeetoilla elettävän ensimmäisen elämän aikana. Jeesus oli ja on se uusi ja elävä tie, jota kulkien ihminen voi saada haltuunsa jumalallisen perintöosan, sen perintöosan, josta Isä on säätänyt, että se on oleva ihmisen, kunhan tämä sitä pyytää. Jeesuksen kohdalla osoittautuvat ylen määrin tosiksi ihmiskunnan, jopa jumalallisen ihmiskunnan, uskonkokemuksen niin alut kuin loputkin.

7. Omakohtainen uskontofilosofia

101:7.1

Idea on vain teoreettinen toimintasuunnitelma, positiivinen päätös sen sijaan on kelpoiseksi osoitettu toimintasuunnitelma. Stereotyyppi on sen kelvollisuutta osoittamatta hyväksytty toimintasuunnitelma. Ainekset, joista omakohtainen uskonnonfilosofia rakennetaan, ovat peräisin sekä yksilön sisäisestä että yksilön ympäristöstään saamasta kokemuksesta. Sosiaalisesta asemasta, taloudellisista olosuhteista, opiskelumahdollisuuksista, moraalisista mieltymyksistä, instituutioiden vaikutuksista, poliittisista kehityskuluista, rodullisista taipumuksista sekä kyseisen ihmisen ajalle ja olinpaikalle ominaisista uskonnollisista opetuksista tulee kaikista tekijöitä, jotka vaikuttavat omakohtaisen uskonnonfilosofian muovautumiseen. Syntymässä saatu luonteenlaatu ja älyllinen suuntautuminen määräävät nekin merkittävällä tavalla siitä, millaiseksi uskonnollinen maailmankatsomus muodostuu. Ammatti, avioliitto ja sukulaiset vaikuttavat kaikki ihmisen omakohtaisten elämännormien kehittymiseen.

101:7.2

Uskontofilosofia kehittyy ideoiden peruskasvusta ynnä kokeilevasta elämäntavasta, sillä molempia muokkaa alttius jäljitellä kaltaisiaan. Filosofisten päätelmien vankkuus riippuu terävästä, rehellisestä ja erittelevästä ajattelusta sekä herkästä merkitysten tajuamisesta ja arviointikyvyn tarkkuudesta. Moraaliset pelkurit eivät koskaan saavuta korkeita filosofisen ajattelun tasoja. Tunkeutuminen uusille kokemustasoille ja älyllisen elämänpiirin tuntemattomien alueiden tutkimisen yrittäminen kysyvät rohkeutta.

101:7.3

Ennen pitkää ilmaantuu uusia arvojen järjestelmiä, ylletään periaatteiden ja normien uusiin formulointeihin, tavat ja ihanteet muovautuvat uuteen uskoon, saavutetaan jokin idea persoonallisesta Jumalasta, minkä jälkeen seuraa käsitysten laajeneminen siitä, miten siihen suhteudutaan.

101:7.4

Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen elämänfilosofian välinen suuri ero on niiden tunnustamien arvojen luonteessa ja tasossa sekä lojaalisuudentunteiden kohteessa. Uskontofilosofian kehityksessä on neljä vaihtoehtoa: Tällaisesta kokemuksesta saattaa tulla pelkästään mukautuvaa, jolloin se tyytyy alistumaan perinteen ja auktoriteetin valtaan. Tai se saattaa tyytyä vähäisiin saavutuksiin, jotka juuri ja juuri riittävät tekemään jokapäiväisestä elämästä tasapainoisen, ja sen vuoksi se jo varhaisessa vaiheessa pysähtyy tälle jälkijättöiselle tasolle. Tällaiset kuolevaiset uskovat asioiden hoituvan itsestään. Kolmas ryhmä edistyy loogisen älyllisyyden tasolle, mutta juuttuu sinne siksi, että se on oman kulttuuripiirinsä orja. On tosiaan säälittävää nähdä kulttuuriorjuuden pitävän älyn jättiläisiä näin tiukasti säälimättömässä otteessaan. On yhtä paljon sääliä herättävää seurata niitä, jotka vaihtavat kulttuuriorjuutensa jonkin tieteen materialistisiin kahleisiin—tieteen, jota virheellisesti sellaiseksi kutsutaan. Filosofian neljäs taso saavuttaa vapauden kaikista sovinnaisuuden ja perinnäisyyden asettamista esteistä ja rohkenee ajatella, toimia ja elää rehellisesti, lojaalisti, pelottomasti ja totuudellisesti.

101:7.5

Jokaisen uskonnollisen elämänkatsomuksen ratkaisevana kokeena on se, osaako se vai eikö se osaa tehdä eroa aineellisen maailman ja hengellisen maailman realiteettien välillä, samalla kun se tiedostaa niiden yhdistymisen älyllisessä ponnistelussa ja sosiaalisessa palvelussa. Terve uskonnollinen filosofia ei sekoita sitä, mikä Jumalan on, siihen, mikä keisarin on. Eikä se liioin tunnusta puhtaaseen ihmeeseen perustuvaa esteettistä kulttia uskonnon korvikkeeksi.

101:7.6

Filosofia muuntaa sen alkeellisen uskonnon, joka enimmältään oli omastatunnosta kertovaa satua, eläväksi kokemukseksi yhä korkeammalle nousevista kosmisen todellisuuden arvoista.

8. Usko ja uskomus

101:8.1

Uskomus on noussut uskon tasolle, kun se antaa suunnan elämälle ja määrää elämäntavan muodot. Jonkin opetuksen hyväksyminen todeksi ei ole uskoa, vaan se on pelkkää uskomusta. Ei myöskään varmuus eikä vakaumus ole uskoa. Mielen tila yltää uskon tasoille, vasta kun se tosiasiallisesti hallitsee elämäntapaa. Usko on aidon, omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen elävä attribuutti. Totuuteen uskotaan, kauneutta ihaillaan ja hyvyyttä kunnioitetaan, mutta niitä ei palvota; sellainen pelastavaa uskoa osoittava suhtautuminen keskittyy vain ja yksin Jumalaan, joka on kaikkien näiden personoituma ja äärettömän paljon enemmän.

101:8.2

Uskomus on aina rajoittava ja sitova; usko on avartava ja kirvoittava. Uskomus jähmettää, usko vapauttaa. Mutta elävä uskonnollinen usko on enemmän kuin ylevien uskomusten yhdistelmä. Se on enemmän kuin ylevä filosofinen oppirakennelma. Se on elävä kokemus, jossa on kysymys hengellisistä merkityksistä, jumalallisista ihanteista ja korkeimmista arvoista. Se on Jumalaa tuntevaa ja ihmistä palvelevaa. Uskomuksista saattaa tulla ryhmän yhteistä omaisuutta, mutta uskon täytyy olla henkilökohtaista. Teologisia uskomuksia voidaan tuoda ryhmän omaksuttaviksi, mutta usko voi herätä vain yksittäisen uskonnonharjoittajan sydämessä.

101:8.3

Usko on pettänyt siihen pannun luottamuksen ottaessaan vapauden kiistää realiteetteja ja antaessaan kannattajilleen luuloteltua tietoa. Usko on kavaltaja, silloin kun se edistää älyllisen rehellisyyden pettämistä ja vähättelee lojaalisuudentunteita korkeimpia arvoja ja jumalallisia ihanteita kohtaan. Usko ei koskaan kavahda kuolevaisen elämään kuuluvaa ongelmien ratkaisemisvelvollisuutta. Elävä usko ei ruoki kiihkoilua, vainoamista eikä suvaitsemattomuutta.

101:8.4

Usko ei kahlitse luovaa mielikuvitusta, eikä se elätä järjetöntä ennakkoluuloisuutta tieteellisen tutkimuksen havaintoja kohtaan. Usko antaa uskonnolle elinvoimaa ja pakottaa uskonnonharjoittajan elämään sankarillisesti kultaisen säännön mukaan. Uskon innostus on suorassa suhteessa tietämykseen, ja uskon kilvoitukset ovat ylevimmän rauhan alkusoittoa.

9. Uskonto ja moraali

101:9.1

Mitään julkista uskonnon ilmoitusta ei voitaisi pitää autenttisena, mikäli se jättäisi tunnustamatta ne eettisen velvollisuuden asettamat velvoitteet, jotka sitä edeltävä kehitysuskonto oli luonut ja joita se oli vaalinut. Kehityksen kautta muotoutuneen uskonnon eettistä näköpiiriä ilmoitus vääjäämättä laajentaa, samalla kun se vääjäämättä laajentaa myös kaikkien aiempien ilmoitusten asettamia moraalisia velvoitteita.

101:9.2

Kun otatte vapauden ryhtyä arvostelevasti tuomitsemaan ihmisen alkukantaista uskontoa (tai alkukantaisen ihmisen uskontoa), teidän olisi muistettava arvostella näitä villi-ihmisiä ja arvioida heidän uskonnollista kokemustaan heidän valistuneisuutensa ja heidän omantuntonsa tilan mukaisesti. Älkää erehtykö laatimaan tuomioita toisen uskonnosta omien tiedon ja totuuden mittapuidenne mukaan.

101:9.3

Oikea uskonto on sitä sielun sisäistä ylevää ja syvällistä vakuuttuneisuutta, joka pakottavalla voimalla muistuttaa ihmistä siitä, että hän tekisi väärin, ellei hän uskoisi niihin morontiarealiteetteihin, jotka muodostavat hänen korkeimmat eettiset ja moraaliset käsityksensä, hänen korkeimman tulkintansa elämän suurimmista arvoista ja universumin syvimmistä realiteeteista. Ja tällainen uskonto on yksinkertaisesti kokemus siitä, että tuottaa älyllistä lojaalisuutta hengellisestä tietoisuudesta lähteviä korkeimpia käskyjä kohtaan.

101:9.4

Kauneuden etsintä on osa uskontoa vain sikäli, kuin se on eettistä ja siinä määrin kuin se rikastuttaa käsitystä siitä, mikä on moraalista. Taide on uskonnollista vain, kun se sekoittuu sellaiseen tarkoitusperään, joka on johdettu korkeasta hengellisestä motivaatiosta.

101:9.5

Sivistyneen ihmisen valistunutta hengellistä tietoisuutta ei niinkään kiinnosta jokin erillinen älyperäinen uskomus tai jokin tietty elämäntapa kuin se, että hän löytäisi elämisen totuuden, hyvän ja oikean keinon reagoida kuolevaisen olemassaoloon kuuluviin, alinomaa toistuviin tilanteisiin. Moraalinen tietoisuus on vain sana, joka tarkoittaa, että ihminen tunnistaa ne eettiset ja kehkeytyvät morontiaaliset arvot, joita velvollisuudentunto vaatii ihmisen noudattamaan käyttäytymisensä päivästä päivään jatkuvassa valvonnassa ja ohjaamisessa, ja on niistä tietoinen.

101:9.6

Vaikka myönnetäänkin, että uskonto on epätäydellistä, on silti olemassa ainakin kaksi käytännössä näkyvää ilmentymää sen luonteesta ja tehtävästä:

101:9.7

1. Uskontoon sisältyvällä hengellisellä kannustimella ja filosofisella paineella on taipumus panna ihminen projisoimaan oma arvionsa moraalisista arvoista suoraan ulospäin, kanssaihmistensä asioihin—uskonnon eettinen reaktio.

101:9.8

2. Uskonto luo ihmismielen käyttöön sellaisen hengellistyneen tietoisuuden jumalallisesta todellisuudesta, joka perustuu edeltäviin käsityksiin moraalisista arvoista, joka johdetaan niistä uskon avulla ja joka koordinoidaan niiden päälle lisättyjen, hengellisistä arvoista omaksuttujen käsitysten kanssa. Näin uskonnosta tulee kuolevaisten elämänpiirin asioiden arvostelija, eräs muoto ylevöityneestä moraalisesta luottamuksesta ja luottavaisuudesta todellisuutta, ajallisuuden korottuneita realiteetteja ja ikuisuuden kestävämpiä realiteetteja, kohtaan.

101:9.9

Uskosta tulee toisaalta moraalisen tietoisuuden ja toisaalta kestävästä todellisuudesta vallitsevan hengellisen käsityksen välinen yhdysside. Uskonnosta tulee väylä, jonka kautta ihminen pakenee ajallisen ja luonnollisen maailman aineellisista rajoituksista pelastusjärjestelmän, asteittain etenevän morontiaalisen muodonmuutoksen kautta ja avulla ikuisen ja hengellisen maailman ylimaallisiin realiteetteihin.

10. Uskonto ihmisen vapauttajana

101:10.1

Älykäs ihminen tietää olevansa luonnon lapsi, osa aineellista maailmankaikkeutta; hän ei myöskään näe mitään yksittäisen persoonallisuuden eloonjäämistä energiauniversumin matemaattisen tason liikkeissä ja jännitteissä. Eikä ihminen voi fyysisiä syitä ja seurauksia tutkimalla koskaan nähdä hengellistä todellisuutta.

101:10.2

Ihminen tietää myös olevansa ideainmuodostuksellisen kosmoksen osa, mutta vaikka käsitys saattaakin kantaa kuolevaisen elämänkaaren tuolle puolen, ei käsityksessä kuitenkaan ole luontaisesti mitään sellaista, mikä vihjaisi käsityksiä muodostavan persoonallisuuden henkilökohtaiseen eloonjäämiseen. Eikä logiikan ja järjen tarjoamien mahdollisuuksien loppuunammentaminen tule loogikolle eikä järkeilijälle koskaan paljastamaan persoonallisuuden eloonjäämisen ikuista totuutta.

101:10.3

Aineellinen lainmukaisuuden taso pitää huolen syysuhteen jatkumisesta eli siitä, että seuraus aina vastaa edeltävää toimintaa. Mielen taso antaa ymmärtää, että ideainmuodostuksellinen jatkuvuus on päättymätöntä, että edeltäkäsin olemassa olevista käsityksistä virtaa katkeamaton käsitteenmuodostuksen potentiaali. Muttei näistä universumitasoista kumpikaan paljasta vastauksia etsivälle kuolevaiselle pakoväylää statuksen osittaisuudesta eikä siitä sietämättömästä epävarmuudesta, jonka syynä on se, että maailmankaikkeudessa hän on ohimenevä realiteetti, ajallinen persoonallisuus, joka on tuomittu sammumaan rajallisten elämän energioiden kuluttua loppuun.

101:10.4

Vain hengelliseen ymmärrykseen johtavan morontiaalisen väylän kautta ihminen voi koskaan murtaa ne kahleet, jotka luonnostaan kuuluvat hänen kuolevaisen olennon statukseensa universumissa. Energia ja mieli toki johtavat takaisin Paratiisiin ja Jumaluuteen, muttei sen paremmin ihmisen energiavarustus kuin hänen mielivarustuksensakaan ole lähtöisin suoraan tällaisesta Paratiisin-Jumaluudesta. Ihminen on Jumalan lapsi vain hengellisessä merkityksessä. Ja tämä on totta siksi, että Paratiisin-Isä on ihmisen varustuksena ja hänen sisimmässään tällä haavaa vain hengellisessä merkityksessä. Muutoin kuin uskonnollisen kokemuksen tietä ja aitoa uskoa harjoittamalla ihmiskunta ei koskaan kykene löytämään jumalallisuutta. Uskossa tapahtuva Jumalan totuuden hyväksyminen antaa ihmiselle kyvyn päästä pakoon aineellisten rajoitusten ahtaista aitauksista ja antaa hänelle järkiperäisen toivon siitä, että hän pääsee kenenkään estämättä lähtemään aineellisesta olinpiiristä, jossa on kuolema, hengelliseen olinpiiriin, jossa on ikuinen elämä.

101:10.5

Uskonnon tarkoituksena ei ole tyydyttää Jumalaa kohtaan tunnettua uteliaisuutta, vaan mieluumminkin suoda älyperäistä vakavuutta ja filosofista turvallisuutta, vakauttaa ja rikastuttaa ihmiseloa yhdistämällä kuolevainen jumalalliseen, osittainen täydelliseen, yhdistämällä ihminen ja Jumala. Ihmisen käsitykset ihanteellisuudesta saavat todellisuutta nimenomaan uskonnollisen kokemuksen kautta.

101:10.6

Mitään tieteellisiä tai loogisia todistuksia jumaluudesta ei voi milloinkaan olla olemassa. Järki yksinään ei voi koskaan osoittaa oikeiksi uskonnolliseen kokemukseen sisältyviä arvoja ja hyvyyksiä. Mutta aina kuitenkin on totta, että jokainen, joka tahtoo täyttää Jumalan tahdon, on käsittävä hengellisten arvojen paikkansapitävyyden. Tätä lähemmäksi ei kuolevaisten tasolla voi päästä uskonnollisen kokemuksen todellisuuden todistamista. Tällainen usko tarjoaa ainoan pakotien aineellisen maailman mekaanisesta puristuksesta ja älyn maailman epätäydellisyydestä johtuvan erheen aiheuttamasta vääristymisestä; se on ainoa löydetty ratkaisu siihen, miten päästään umpikujasta, joka esiintyy kuolevaisten ajattelussa sen kysymyksen kohdalla, jatkuuko yksittäisen persoonallisuuden elämä kuoleman jälkeen. Se on ainoa passi, jolla pääsee todellisuuden täysimääräistymiseen ja elämän ikuisuuteen universaalisessa luomakunnassa, jossa vallitsevat rakkaus, laki, eheys ja edistyvä Jumaluuden saavuttaminen.

101:10.7

Uskonto parantaa tehokkaasti ihmisen idealistisen eristyneisyyden tai hengellisen yksinäisyyden tunteen, sillä se vapauttaa uskovan tekemällä hänet Jumalan pojaksi, uuden ja mielekkään universumin kansalaiseksi. Uskonto vakuuttaa ihmiselle, että hän sielussaan näkyvää vanhurskauden valonkajastusta seuratessaan samastuu Infiniittisen suunnitelmaan ja Iankaikkisen tarkoitukseen. Tällainen vapautunut sielu alkaa välittömästi tuntea olonsa kotoisaksi tässä uudessa universumissa, hänen omassa universumissaan.

101:10.8

Kun koet tällaisen uskon tuottaman muodonmuutoksen, et enää ole matemaattisen kosmoksen orjamainen osa, vaan mieluumminkin Universaalisen Isän vapautunut, tahtomaan kykenevä poika. Enää ei tällainen vapautunut poika taistele yksinään sitä kovaa tuomiota vastaan, jonka mukaan ajallinen olemassaolo päättyy. Enää hän ei käy taistelua koko luomakuntaa vastaan tilanteessa, jossa kaikki puhuu toivottomasti häntä vastaan. Enää ei häntä horjuta halvaannuttava pelko siitä, että hän ehkä onkin pannut luottamuksensa toivottomaan harhakuvaan tai pannut toivonsa mielikuvituksen luomaan erheeseen.

101:10.9

Nyt ovat Jumalan pojat paremminkin pestautuneet käymään yhdessä taisteluun, jossa todellisuus voittaa olemassaolon puolinaisuuden varjot. Vihdoinkin tulevat kaikki luodut tietoisiksi siitä, että Jumala ja jotakuinkin rajattoman universumin kaikki jumalalliset olentojoukot ovat heidän puolellaan ylevässä taistelussa elämän ikuisuuden ja statuksen jumalallisuuden saavuttamiseksi. Tällaiset uskon vapauttamat pojat ovat peruuttamattomasti pestautuneet ajallisuudessa käytäviin kamppailuihin ikuisuuden korkeampien voimien ja jumalallisten persoonallisuuksien puolella; ja nyt käyvät jopa tähdet radoillaan taistelua heidän puolestaan; viimeinkin he katselevat universumia sisältäpäin, Jumalan näkökulmasta, ja kaikki muuttuu aineellisen eristyneisyyden epävarmuuksista ikuisen hengellisen etenemisen varmuuksiksi. Jopa itsestään ajallisuudesta tulee pelkkä ikuisuuden varjo, jonka Paratiisin realiteetit luovat avaruuden mahtavana liikkuvan koneiston ylle.

101:10.10

[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]


◄ Luku 100
Ylös
Luku 102 ►
Urantia-kirja

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.